BLOGIARKISTO

Yhteistyökykyinen mallioppilas vai itsekäs vastarannankiiski

31.03.2011

EU:n johtajat sopivat viime perjantaina päättyneessä huippukokouksessaan, että Euroopan väliaikainen vakausväline ERVV korvataan pysyvällä vakausmekanismilla (EVM) 2013 alkaen. Tämä tarkoittaa sitä, että vuodesta 2013 alkaen EU:n jäsenmaiden on mahdollista hakeutua velkajärjestelyyn, jossa muut EU-maat myöntäisivät velkajärjestelyyn joutuneelle jäsenmaalle lainaa ja vakuuksia. EVM:n pääomaksi on sovittu 700 miljardia euroa, josta 80 miljardia on varsinaista pääomaa ja loput ovat takuupääomia ja takauksia.

Pysyvästä vakausmekanismista käyty EU-tason keskustelu on ollut Suomen näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoista, ja Suomi onkin niittänyt kuluneella viikolla kansainvälistä huomiota aina Financial Timesia myöten tavalla, joka on Suomelle kaikkea muuta kuin perinteinen. Suomeen kohdistunut huomio juontaa juurensa siitä, että maaliskuun alussa pidetyssä huippukokouksessa Suomi kaikkien muiden jäsenmaiden odotusten vastaisesti torjui lainatakauksiensa kaksinkertaistamisen. Financial Times uutisoikin viime maanantaina otsikolla ”Finland holds key to eurozone ‘grand bargain’”, että Suomesta, joka oli totuttu näkemään yhtenä kaikista EU-myönteisimpänä jäsenmaana, oli tullut ”trouble-maker” ja että syynä tähän ovat muutaman viikon päästä järjestettävät eduskuntavaalit, perussuomalaisten uhkaava kannatuksenkasvu ja opposition jyrkkä vastustus.

Päätöstä Suomen takausvastuiden kasvattamisesta onkin nyt lykätty eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu. Tällä hetkellä Suomen takausvastuut, jotka kirjataan osaksi Suomen EMU-velkaa, ovat suuruudeltaan kahdeksan miljardia euroa, joten kyse ei ole mistään vähäpätöisestä taloudellisesta sitoumuksesta. Vaikka mielestäni Suomella on velvollisuus antaa oma osuutensa EU-maiden talouden vakauttamiseksi, päätökset muiden EU-maiden velvollisuuksista ryhtyä velkaantuneiden jäsenmaiden pelastajiksi ovat sen verran merkittäviä sitoumuksia suomalaisten veronmaksajien kannalta, että niihin ei tule rynnätä päätä pahkaa. Sekä valtiovarainministeri Jyrki Katainen että pääministeri Mari Kiviniemi ovatkin toimineet täysin oikein uskaltaessaan ”hangoitella” vastaan takausvastuiden kasvattamisessa ja vaatiessaan aikalisää lopullisen päätöksen tekemiseksi. Vaikka voimmekin olla ylpeitä siitä, että Suomi on totuttu näkemään EU:n ”mallioppilaana”, joskus on uskallettava olla myös terveen itsekäs. Terveellä itsekkyydellä ja ajoittaisella kyseenalaistamisella pystytään kenties tekemään loppupeleissä jopa hieman rohkeampia päätöksiä kuin pelkällä iänikuisella myötäilyllä.



Natoon

28.03.2011

Natoon kuuluu tällä hetkellä 21 EU:n 27 jäsenvaltiosta - vain Suomi, Ruotsi, Irlanti, Itävalta, Kypros ja Malta ovat jääneet Naton ulkopuolelle.

Viime vuoden lopulla päätettiin vahvistaa EU:n ja Naton välistä strategista yhteistyötä. EU:n ja Naton välinen yhteinen puolustuspolitiikka nostettiin tässä hyvin keskeiseen asemaan. On siis selvää, että Natossa tehtävät päätökset vaikuttavat Suomeen EU:n jäsenmaana jatkuvasti entistä enemmän - halusi Suomi sitä tai ei.

Miksi siis haluamme edelleen sinnikkäästi jättäytyä Naton ulkopuolelle ja samalla ehdoin tahdoin evätä itseltämme mahdollisuuden olla vaikuttamassa näihin erittäin merkittäviin puolustuspoliittisiin päätöksiin? Eikö olisi järkevämpää olla mukana päättämässä niistä asioista, jotka joka tapauksessa tulevat koskemaan meitäkin?

Uskonkin, että Nato on myös tulevaisuudessa ainoa kansainvälinen järjestö, joka voi tarjota jäsenilleen ns. turvatakuut. EU ei tähän yksin pysty, mistä Naton ja EU:n välisen yhteistyön jatkuva syventäminen on hyvä osoitus. Suomen paikka on Natossa.


Nuorten heitteillejättö?

28.03.2011

Istuvan eduskunnan vaalikausi on lopuillaan ja kamppailu seuraavista hallituspaikoista käy kuumana. Samalla puolue toisensa perään vakuuttaa arvostavansa suomalaista työntekoa ja ymmärtävänsä, että ilman työtä yhteiskunta ei voi toimia. Muutama puolue on jopa esittänyt konkreettisia ehdotuksia todisteeksi väitteilleen.

Mitä nämä konkreettiset ehdotukset sitten ovat? Rkp on muun muassa ehdottanut ylimmän marginaaliveroasteen alentamista 50 prosenttiin ja kokoomus on kieltäytynyt kiristämästä ansiotuloverotusta. Vaikka kannatan kumpaakin ehdotusta lämpimästi, tuntuu kuitenkin kovasti siltä, että keskustelu työntekoon kannustamisesta on pyörinyt samoilla raiteilla jo aivan liian pitkään. Onkin aika ryhtyä radikaalimpiin toimenpiteisiin.

Lähtökohdan tulee aina olla se, että työn tekeminen on kannattavampaa kuin joutenolo. Tämä perusperiaate ei kuitenkaan tällä hetkellä toteudu, ja se johtuu pitkälti suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä: suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta yrittämään. Nuoret toimeentulotuensaajat ovat tästä valitettavan hyvä esimerkki. Sen sijaan, että nuoria kannustettaisiin hakeutumaan joko töiden tai opintojen pariin, heidät passivoidaan jo alkumetreillä pelkiksi tuensaajiksi.

Toimeentulotukilaki toimiikin itse asiassa nuoria itseään vastaan. Tällä hetkellä ilman tuloja oleva nuori voi hakea toimeentulotukea pitkiäkin aikoja ilman, että hänen tarvitsee koskaan tavata sosiaalityöntekijää kasvotusten. Ainut seuraamus passiivisuudesta voi olla toimeentulotuen saaminen alennettuna. Tällainen käytäntö ruokkii syrjäytymiskierrettä eikä millään tavalla herätä nuorten kiinnostusta työntekoon.

Pahimmillaan nuorena alkanut toimeentulotukikierre jatkuu koko loppuelämän ilman, että kukaan missään vaiheessa herää pohtimaan, olisiko tästä nuoresta kenties ollut johonkin muuhunkin. Onko meillä todellakin varaa tyytyä näiden nuorten kohdalla siihen helppoon ratkaisuun, että heidän ”yhteiskunnallinen roolinsa” on olla pelkkä tuensaaja? Miksi emme edes halua yrittää kannustaa heitä osallistumaan yhteiskunnan pyörittämiseen? Mielestäni tämä on ennen kaikkea näiden nuorten todellista aliarvioimista, johon meillä ei tänä päivänä ole varaa.

Terveille ja toimintakykyisille nuorille ei tulisikaan antaa vastikkeetonta tukea, vaan tuen saamiseksi heillä tulisi olla velvollisuus hakea aktiivisesti joko opiskelupaikkaa tai töitä. Sosiaalialan ammattilaisen tulisi arvioida nuoren toimintakyky ja laatia sen pohjalta pitkän tähtäimen kuntoutus- ja työllistymissuunnitelma yhdessä nuoren kanssa, jonka toteutumista myös seurattaisiin. Niille nuorille, jotka pystyvät osoittamaan joko hakevansa opiskelu- tai työpaikkaa tulisi myöntää vähintään toimeentulotuen suuruinen kannustinraha.

On selvää, että kukaan ei pidemmän päälle kestä päämäärätöntä joutilaisuutta: täydellinen tekemättömyys aktiivisimmassa elämänvaiheessa johtaa pahimmillaan syrjäytymiseen eikä ole hyväksi kenellekään. Lukuisten inhimillisten syiden lisäksi nuorten syrjäytymiskierteiden ehkäisemisestä hyötyy myös koko yhteiskunta: nuorena syrjäytynyt ihminen käyttää elinaikanaan noin miljoona euroa enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita kuin nuori, joka jatkaa opiskelujen jälkeen työelämään ja jaksaa olla työelämässä mukana vanhuuseläkeikäänsä asti. Meidän kaikkien yhteinen etumme onkin varmistaa se, että jokainen nuori pääsee antamaan oman panoksensa yhteiskuntamme kehittämiseksi. Tämä edellyttää kuitenkin rohkeiden sanojen lisäksi myös rohkeita tekoja.


Kokoomus