BLOGIARKISTO

Pääkaupunkiseutu tarvitsee leijonanosan omista verotuloistaan

13.04.2011

Kuntien velvollisuutena on huolehtia siitä, että niiden asukkaille tarjotaan kaikki lakisääteiset palvelut. Osa kunnista ei kuitenkaan pysty täyttämään näitä velvoitteitaan, vaikka haluaisikin. Valtio tasaa verotuloja kuntien kesken siirtämällä rahaa vauraammista kunnista köyhemmille kunnille. Järjestelmä takaa jokaiselle kunnalle verotulotason, joka on 91,86 prosenttia Suomen kuntien keskimääräisestä verotulosta. Viime vuonna verotulon tasausta maksavia kuntia oli 62 ja tasausta saavia kuntia oli 258. Järjestelmän suurimmat maksajat ovat Helsinki, Espoo ja Vantaa, joista Helsinki maksaa tänäkin vuonna verontasausta eniten eli peräti 303 miljoonaa euroa. Asukasta kohden laskettuna tämä on 527 euroa per helsinkiläinen. Helsinkiläisenä veronmaksajana pidän tätä täysin kohtuuttomana.

Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien tulisikin saada nykyistä suurempi osuus verotuloistaan omiin huutaviin tarpeisiinsa. Jo tällä hetkellä pääkaupunkiseudulle kasautuu hyvin erityyppisiä haasteita kuin muihin kuntiin. Helsingissä esimerkiksi tukipalveluita ja kotoutumisapua tarvitsevien maahanmuuttajien suhteellinen väestönosuus on huomattavasti suurempi kuin muualla Suomessa. Lisäksi monet sosiaaliset ongelmat kasautuvat tyypillisesti suurkaupunkeihin, eikä Helsinki ole tästä mikään poikkeus. Nykyinen valtionosuusjärjestelmä ei kuitenkaan huomioi näitä metropolialueen erityispiirteitä.

Ihmettelen sitä, että kun Helsingin nykyisillä verotuloilla pystytään tuskin turvaamaan edes helsinkiläisten omia palveluita, niin miten ihmeessä niistä riittää rahoittamaan satojen muidenkin kuntien menoja? Mielestäni verotulojen tasausta Helsingistä muualle Suomeen tulisikin pienentää, ja Helsingille tulisi jättää huomattavasti nykyistä suurempi osa sen omista verotuloista. Muuten riskinä on koko pääkaupunkiseudun näivettyminen paikallisten asukkaiden kaikotessa peruspalveluiden perässä muualle – ja se tuskin on kenenkään tavoitteena.


Taas kaatuu yksi jäsenmaa

11.04.2011

Kukaan ei liene välttynyt eilisiltä sangen ikäviltä uutisilta, joissa kerrottiin Portugalin olevan jo kolmas EU:n jäsenvaltio, joka joutuu turvautumaan EU-maiden väliaikaisen vakausvälineen ja Kansainvälisen valuuttarahaston taloudelliseen tukipakettiin. Talouskomissaari Olli Rehnin mukaan Portugali tarvitsee todennäköisesti peräti 80 miljardia euroa ulkopuolista tukea.
Viime keväänä Kreikka joutui niin ikään turvautumaan 80 miljardin euron tukipakettiin ja viime vuoden lopulla Irlannille myönnettiin 85 miljardin euron tukipaketti.

Käsittämätöntä Portugalin kohdalla on se, että noin kaksi viikkoa sitten Portugalin parlamentti hylkäsi pääministeri Socrateen hallituksen laatiman säästöohjelman. Jo tuolloin pääministeri varoitti parlamenttia siitä, että maa joutuisi Kreikan ja Irlannin tavoin turvautumaan ulkomaiseen apuun, mikäli säästöpakettia ei hyväksytä – ja niinhän tässä kävi. Portugalin tilanne onkin johtanut eräänlaiseen arvuutteluleikkiin siitä, mikä EU-maa on jonossa seuraavana. Yleiset veikkaukset kohdistuvat erittäin korkeasta työttömyydestä ja heikoista asuntomarkkinoista jo pitkään kärsineeseen Espanjaan sekä huomattavan ylivelkaiseen Italiaan. Pessimistisempien ennusteiden mukaan ainakin toinen näistä edellä mainituista valtioista joutuisi turvautumaan ulkopuoliseen apuun jo tulevan syksyn aikana.

Vaikka Suomella ei EU:n ja EMU:n jäsenmaana ole tällä hetkellä muita vaihtoehtoja kuin olla mukana tukemassa Portugalia ja siten mukana estämässä koko EU-alueen suistuminen entistä pahempaan talouskurjimukseen, on kuitenkin uskomatonta, että Portugali on jo kolmas EU-maa, jonka kansallisten päättäjien vastuuttoman taloudenpidon seuraukset lankeavat muiden EU-maiden maksettaviksi. Sekin on niin ikään käsittämätöntä, että vaikka vuonna 1992 solmitussa Maastrichtin sopimuksessa määritellään selvästi, että kunkin jäsenmaan julkisen talouden velka saa olla enintään 60 prosenttia ja budjettialijäämä enintään kolme prosenttia vuotuisesta bruttokansantuotteesta, niin vuonna 2009 EU-maiden julkisen talouden velan keskiarvo ylitti jo reippaasti 70 prosenttia ja budjettialijäämä lähenteli seitsemää prosenttia. Miten tähän on oikein tultu? Yksinkertaista vastausta ei ole olemassa. Se on kuitenkin selvää, että vaikka Suomella ei muiden EU-maiden tavoin ole varaa jättää yhtäkään talouskriisiin ajautuvaa EU-maata oman onnensa nojaan, tukien syytäminen jäsenmaalle toisensa perään ei missään tapauksessa ole pitkän aikavälin ratkaisu. Meidän tulisikin puuttua kriisin alkuperäisiin syihin voidaksemme varmistaa, että tulevaisuudessa vastaavanlaisia tilanteita ei pääsisi enää syntymään.

Mitkä sitten ovat näitä jäsenmaiden talouskriisien alkuperäisiä syitä? Yhtenä yhdistävänä tekijänä kaikkien kriisimaiden kohdalla ovat valtaapitävien löperön taloudenpidon ohella kansalaisten syvään juurtuneet, veronmaksua vieroksuvat asenteet. Etenkin muutamissa Etelä-Euroopan kriisimaissa tietynlainen veronkierto on pitkään ollut jopa suoranaista kansanhuvia, ja tunnollista veronmaksamista on pidetty suorastaan typeränä. Tästä suomalaiselle kulttuurille vieraasta asenneilmapiiristä ei voida kuitenkaan syyttää kriisimaiden kansalaisia: jäsenmaiden vastuuttomat poliitikot ovat itse omilla esimerkeillään ja päätöksillään olleet luomassa tällaista itsekkääksikin kuvailtavissa olevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä; fiksut kansalaiset sitä vastoin ovat vain toimineet ympäröivän yhteiskunnan hyväksymien normien mukaan. Nyt avainasemassa ovatkin kriisimaiden poliitikot, joiden ehdottomana velvollisuutena on sitoutua ankariin säästökuureihin. Kaikkien EU-maiden yhteinen velvollisuus on puolestaan valvoa, että näitä säästökuureja myös noudatetaan alusta loppuun asti. Mitään muuta keinoa tämän ”dominoefektin” taltuttamiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Kriisimaiden päättäjiä ja kansaa koskevista vastuukysymyksistä voimme itse asiassa vetää ”mielenkiintoisen” analogian suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään ja sen ”väärinkäyttöön”: sen sijaan, että syytetään niitä, jotka lain puitteissa käyttävät järjestelmää hyväkseen, syyttävä sormi tulisi kohdistaa järjestelmän luojiin. Miten se vanha sananlasku kuuluukaan: ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan…


Romanileireistä

04.04.2011

Uskomaton tilanne Kalasatamassa jatkuu jo ties kuinka monetta viikkoa: yli parikymmentä romania on pitkittänyt omaehtoista majailuaan Kalasatamassa siitä huolimatta, että kuluneen viikon aikana muun muassa palotarkastaja, kerjäläistyöryhmän puheenjohtaja ja nuorisotoimenjohtaja ovat vakuuttaneet leirin tarun päättyvän alta aikayksikön. Helsinkiläisten mitta alkaa olla täynnä ja kansalaisten vaatimukset romanileirin lopettamiseksi ovatkin koventumassa.

Kalasataman romaniongelma alkoi varsinaisesti jo viime vuonna kulminoituen elokuuhun, jolloin Helsingin kaupunki päätti kustantaa romanien kotimatkan siinä vakaassa toivossa ja uskossa, että romanit lähtisivät kiltisti takaisin Romaniaan eivätkä enää palaisi Suomeen. Valitettavasti toisin kävi: romanit ovat edelleen täällä ja romanileirikeskustelu on alkanut saada suorastaan absurdeja piirteitä. Kerjäläistyöryhmän puheenjohtaja Jarmo Räihä ehdotti viime viikolla, että romanit majoitettaisiin Hietaniemen palvelukeskukseen. Palvelukeskus oli kuitenkin jo ennestään ylikuormitettu eikä siellä yksinkertaisesti olisi ollut tilaa parillekymmenelle uudelle asukille. Romanit itsekin kohteliaasti kieltäytyivät ehdotuksesta, koska tila oli heidän omien sanojensa mukaan ”liian valvottu” eikä palvelukeskuksessa ollut edes heidän kovasti kaipaamiaan parkkipaikkoja.

Jos romaneilta itseltään kysytään, he ovat ilmeisesti tulleet Kalasatamaan jäädäkseen. Kalasataman romanileirin aggressiiviset puolustajat puolestaan vetoavat vapaaseen liikkuvuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Mielestäni tämä ”puolustuspuheenvuoro” on kuitenkin kaukaa haettu ja suorastaan käsittämätön. Ensinnäkin, romaneiden ”leirintäalue” ei nykymuodossaan täytä edes ulkoilulain mukaisia leirintäalueen vähimmäisvaatimuksia. Lisäksi romanit ovat nyt leiriytyneet alueelle, jolle ei kyseisen lain mukaan saa leiriytyä: ulkoilulaissa määritellään selkeästi leirintäalueen perustamisen edellytykset, joihin kuuluu muun muassa se, että leirintäalueen perustamisesta ilmoitetaan etukäteen leirintäalueviranomaiselle ja että leirintäalue on sijoitettava siten, ettei sen käyttö ”vähennä merkittävästi ympäristön viihtyisyyttä”. Nykyinen romanileiri ei täytä kumpaakaan näistä edellytyksistä. Miksi siis yksi väestöryhmittymä saisi tässä suhteessa erivapauksia muihin ryhmiin nähden?

Toinen ja vielä painavampi peruste romanileiriä vastaan liittyy – ironista kyllä – juurikin siihen, millä leirien puolustajat ovat itse romanileirien olemassaoloa argumentoineet: ihmisarvoiseen kohteluun. Siunaamalla romanileirit hyväksyisimme virallisesti sen, että yksi väestöryhmä elää alkeellisissa ja karun ja kylmän suomalaisen ilmaston kannalta ala-arvoisissa olosuhteissa. Pitkällä aikavälillä romanileirit johtavatkin yhden väestöryhmän täydelliseen yhteiskunnalliseen eristäytymiseen ja niin sanottujen slummialueiden syntymiseen. Mielestäni niin kauan, kun kehtaamme puhua suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, me emme yksinkertaisesti voi tukea vapaaehtoisesti toimintaa, joka väistämättä johtaa tietynlaisen luokkayhteiskunnan syntymiseen. Tällainen tukeminen olisi kaikkea muuta kuin sitä ihmisarvoista kohtelua, johon leirien puolustajat niin kiihkeästi vetoavat.

Kolmas peruste romanileiriä vastaan on puhtaasti taloudellinen: mielestäni ei ole mitenkään perusteltavissa, että suomalaisten ja Suomessa työskentelevien, Suomeen veronsa maksavien ulkomaalaisten verovaroja käytetään romanileirien ylläpitämiseen samalla, kun itse leiriläisten ei odoteta panevan tikkua ristiin yhteiskuntamme pyörittämiseksi. Samalla logiikalla me kaikki voisimme yhtäkkiä päättää perustaa parinkymmenen kaverimme kanssa jonkinlaisen ”leirin” ja sijoittaa sen ihan mihin itse kokisimme parhaaksi ”liikkumisen vapauden” nojalla odottaen, että yhteiskunta maksaisi iloisesti kulut. Sanomattakin selvää, että ajatusmalli sotii pahasti lujaa suomalaista työmoraalia vastaan.

Mitä sitten tulisi tarjota ratkaisuksi tähän jo mahdottoman tuntuiseksi paisuneeseen romanileiriongelmaan? Mielestäni paras ratkaisu olisi hyväksyä hallituksen esitys järjestyslain muuttamisesta, johon sisältyisi ehdotuksen mukainen leiriytymistä koskeva kielto: leiriytyminen taajamassa olisi kiellettyä, jos se olisi yleistä järjestystä huomattavasti häiritsevää tai terveyttä vakavasti vaarantavaa ja tapahtuisi esimerkiksi teltassa, ajoneuvossa tai muussa vastaavanlaisessa ”asumuksessa”. Poliisilla tulisi lisäksi olla oikeus lopettaa leirin toiminta tarvittaessa.

Leiriytymistä koskevan kiellon lisäksi aggressiivinen kerjääminen tulisi kieltää lailla. Yhdessä leiriytymis- ja kerjäämiskielto vähentäisivät erinäisten väestöryhmien halua saapua Suomeen ja perustaa tänne omia, yhteiskunnasta eristäytyneitä kommuuneitaan eikä Kalasataman kaltaisia käsittämättömiä ongelmavyyhtejä pääsisi syntymään. Toivonkin, että seuraavalla eduskunnalla on rohkeutta viedä hallituksen esitys järjestyslain muuttamisesta läpi. Mikäli vain saan kansalta mandaatin, minä ainakin lupaan tehdä tässä suhteessa oman osani.


Kokoomus