BLOGIARKISTO

Juridinen tasa-arvo ei ole omantunnon kysymys

23.03.2012

Eduskunnassa käytiin viime keskiviikkona tiivistä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolakialoitteesta. Keskustelu pysyi yleisesti ottaen asiantuntevana, mutta varsinkin opposition suunnasta käytetyt puheenvuorot olivat paikoin valitettavan ala-arvoisia.

Olin itse ensimmäisten joukossa allekirjoittamassa lakialoitetta. Jokaisen suomalaisen tulee olla lain edessä tasa-arvoisessa asemassa. On surullista, ettei tämä oikeus edelleenkään toteudu kaikkien kohdalla. Meille lainsäätäjille ihmisten juridisen tasa-arvon ei tule olla omantunnon kysymys, vaan itsestäänselvyys.

Yhdenvertaisen aseman kieltäminen seksuaaliseen suuntautumiseen perustuen ja joko Raamattuun tai tunnustuksellisten tutkimuslaitosten tekemiin "tutkimuksiin" viitaten ei tee tätä kohtelua oikeutetuksi. Myöskään "luonnonjärjestykseen" viittaaminen tuskin on järkevää, sillä epäilen meitä luodun esimerkiksi ajelemaan autolla, käymään Stockmannilla ostoksilla, nauttimaan maataloustuista tai matkustamaan talvilomalle Teneriffalle. Silti näillä kaikilla asioilla voi olla perustellut osansa eri ihmisten elämissä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole keneltäkään pois. Sen tarkoituksena on ainoastaan yhtenäistää lainsäädäntöä niin, että kaikkiin parisuhteiden virallistamisiin sovellettaisiin avioliittolakia kahden erillisen lain sijaan. Näin kaikille pareille taattaisiin yhdenvertainen mahdollisuus ottaa yhteinen sukunimi ja hakea perheen ulkoista adoptiota. Avioliittolain muutos ei vaikuttaisi kirkkojen itsemääräämisoikeuteen avioliittoon vihkimisessä, vaan ne voisivat jatkossakin asettaa uskonnosta johtuvia lisäedellytyksiä kirkollisen avioliiton solmimiselle, kuten ne ovat tähänkin asti tehneet.

Paljon on peloteltu myös lakiuudistuksen myötä avautuvasta rekisteröityjen parien adoptio-oikeudesta. On paikallaan huomauttaa kauhistelijoille, etteivät homoparit tule lakiuudistuksenkaan myötä saamaan adoptioprosessiin minkäänlaista ohituskaistaa, vaan tulevat kohdelluksi heterovanhempien tavoin. Adoptioprosessi kestää myös samaa sukupuolta olevien parien kohdalla vuosia, minkä aikana alan ammattilaiset arvioivat parin soveltuvuutta vanhemmiksi.

Myös lukuisat asiantuntijatahot, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsingin kaupunki, Lastensuojelun Keskusliitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Seta ry, Sateenkaariperheet ry ja Suomen Asianajajaliitto ovat katsoneet, että yhteisadoptio tulisi sallia rekisteröidyille pareille. Myös lapsiasiavaltuutettu on esittänyt, että lapsen oikeuksien näkökulmasta ei ole estettä sille, että rekisteröidyssä parisuhteessa elävät voisivat hakea adoptiota.

Viimeisenä argumenttina adoptio-oikeutta vastaan on peloteltu homoparien lasten tulevan kiusatuksi koulussa. Kysynkin näiden väitteiden esittäjiltä, milloin koulukiusaaminen on ollut uhrin vika? Eikö perustellumpaa olisi mieluummin puuttua kiusaajien arvomaailmaan kuin kiusatun perhetaustaan? Yhtä lailla meidän varmasti tulisi muutoin lailla kieltää loputkin koulukiusaamiseen johtavat asiat, kuten vaikkapa silmälasit, vääränväriset koulureput ja milloin tummat ja milloin vaaleat hiukset.

Yhteisen adoption rajaamiselle avopuolisoiden tai rekisteröityjen parisuhteiden ulkopuolelle ei myöskään ole perusteita Suomen allekirjoittamissa kansainvälisissä sopimuksissa, mukaan lukien Euroopan neuvoston adoptiota koskeva yleissopimus. Lisäksi esimerkiksi ruotsalainen lainsäädäntö on kehittymässä päinvastaiseen suuntaan.

Toivon todella, että Suomen hallituksella olisi uskallusta ja näkemystä tehdä innovatiivista ja todellisuuteen nojaavaa lainsäädäntöä, eikä vain tyytyä seuraamaan muiden länsimaiden kehitystä muutaman askeleen jäljessä. Itse aion olla vaikuttamassa lakivaliokunnan jäsenenä parhaani mukaan siihen, ettei asia unohdu monien lakialoitteiden tavoin ö-mappiin. Suomen lapset ja perheet ansaitsevat sen, että lainsäätäjällä on järkeä, sydäntä ja rohkeutta tunnustaa tosiasiat.


Porkkanaa ja keppiä

10.03.2012

Perjantaina 9.3 julkaistussa tiedotteessa Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder otti voimakkaasti kantaa sen puolesta, ettei työ- tai opiskelupaikasta kieltäytyville nuorille myönnettäisi enää lainkaan vastikkeetonta tukea. Olin tästä enemmän kuin iloinen, sillä olen itse jo vuosia puhunut ja ajanut samaa asiaa. Mielestäni työ- ja opiskelupaikan on aina oltava ensisijainen vaihtoehto päämäärättömän joutilaisuuden sijaan.

Akavan herääminen tähän yhteiskunnalliseen ongelmaan ei tule yhtään liian aikaisin. Nuorten 15 – 24 -vuotiaiden työttömyystaso on maassamme huolestuttavan korkealla. Viime vuonna alle 25-vuotiaita työnhakijoita oli noin 30 300, joista noin kolmasosalla oli takanaan vain peruskoulu. Näiden tilastojen ulkopuolelle jäi lisäksi tuhansia nuoria, jotka eivät olleet rekisteröityneet työnhakijoiksi.

Hallituksen aikeena on pelastaa tilanne nuorten yhteiskuntatakuulla vuoden 2013 alusta. Takuun mukaisesti jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, harjoittelu-, opiskelu, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta.

Tavoite on tärkeä ja tulee todella tarpeeseen. Siihen liittyy kuitenkin joitakin aukkokohtia. Pelkkä porkkana ja kädenojennus eivät nimittäin kaikkia auta. Osa nuorista on jo valmiiksi niin syrjäytyneitä, että he tarvitsisivat yhteiskuntatakuuta monipuolisempaa tukea ja opastusta. Näitä nuoria on autettava kaikin mahdollisin keinoin, jotteivät he syrjäytyisi enempää ja putoaisi kokonaan yhteiskunnan rattaista jo alkumetreillä.

Toinen huolestuttava joukko ovat ne nuoret, jotka ovat terveitä ja työkykyisiä, mutta ovat jostain syystä katsoneet yhteiskunnan velvollisuudeksi elättää heidät laittamatta itse tikkua ristiin. Koska hallituksen kaavailemaan yhteiskuntatakuuseen ei liity velvoitetta vastaanottaa tarjottavaa toimenpidettä, on houkutus jäädä passiiviseksi toimeentulotuen vastaanottajaksi vastaisuudessakin näiden nuorten kohdalla liian suuri.

Mielestäni terveille ja toimintakykyisille nuorille ei tulisi antaa vastikkeetonta rahaa lainkaan, vaan heidät tulisi velvoittaa johonkin aktiivitoimenpiteeseen. Lisäksi toimeentulokierteeseen jumiutuneiden nuorten aktivoimiseksi olisi tärkeää velvoittaa sosiaalityöntekijät tapaamaan kaikki alle 25-vuotiaat sosiaalitoimessa asioivat nuoret ja kertomaan heille mahdollisuuksista saada tukea ja kannustusta omien mielenkiinnonkohteiden, vahvuuksien ja tulevaisuudennäkymien selkiinnyttämiseen.

Joutilaisuus kriittisessä vaiheessa elämää ei tee kenellekään hyvää, vaan lisää syrjäytymisriskiä. Toimeentulotukiputken tarjoaminen työn tai opiskelupaikan sijaan aktiivisessa iässä oleville nuorille on yhteiskunnan taholta lähes heitteillejättö. Tämä on havaittu konkreettisesti esimerkiksi Tanskassa, jossa tehdyn tutkimuksen mukaan yli 50 prosenttia niistä 12 000 nuoresta, jotka 1994 saivat toimeentulotukea, eivät ole nytkään töissä. Toivon todella, että yhteiskunnallinen havahtuminen nuorten tilanteeseen ja pelkän vastikkeettoman tuen tarjoamisen ongelmallisuuteen tavoittaa kaikki maamme keskeiset tahot.


Lakialoite yhteisöllisyyden, hyvän ruuan ja maukkaan viinin puolesta

02.03.2012

Ravintolapäivä on vajaa vuosi sitten alkunsa saanut tapahtuma ruoka- ja kaupunkikulttuurin puolesta. Suomalaisten innovoiman konseptin tarkoituksena on kannustaa ihmisiä perustamaan ravintoloita yhden päivän ajaksi eri puolille maatamme. Tapahtuma on levinnyt kymmeniin kaupunkeihin ja houkutellut mukaansa kaikenikäisiä ihmisiä aina vauvoista vaareihin - ja jopa lemmikkieläimiin.

Ravintolapäivänä perustettujen ravintoloiden konsepteissa vain mielikuvitus on ollut rajana; kahvilan, ravintolan, kioskin, katukeittiön tai muun kekseliään ruokapaikan on voinut perustaa vaikkapa omaan kotiinsa. Muita suosittuja ravintolapaikkoja ovat olleet mm. puistot, toimistot, rannat ja sisäpihat.

Ravintolapäivän ytimen on muodostanut yhdessä tekeminen, ruuasta nauttiminen ja ilonpito. Se on myös elävöittänyt kaupunkejamme monin tavoin; ravintoloissa on voitu nauttia maukkaan kotiruuan lisäksi erilaisista musiikkiesityksistä ja performansseista.

Ravintolapäivän tärkeydestä kaupunkikulttuurille kertoo mm. se, että tapahtuma voitti viime vuonna Helsingin kulttuuriteko -palkinnon. Ravintolapäivä valikoitui 271 eri ehdotuksen joukosta, ja se oli kaupunkilaisten ylivoimainen suosikki. Voittajan kaupunkilaisten ehdotusten pohjalta valitsi Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunta. Perusteluissa sanottiin ravintolapäivän olevan jotain uutta ja yllättävää. Sen sanottiin olevan kaupunkilaisten luomaa kulttuuria kaupunkilaisille. Ravintolapäivän kerrottiin ottaneen kaupungin haltuunsa muuttaen puistoja, kadunkulmia, huvimajoja ja olohuoneita ainutkertaisiksi elämyksiksi, joissa pääosassa ovat ruokakulttuuri ja kaupunkilaiset itse. 

Ravintolapäivä on oiva tapa luoda yhteisöllisyyttä ja edistää yrittäjyyttä tämän päivän Suomessa. Se on myös hieno tapa lisätä maamme houkuttelevuutta turistien silmissä. Ravintolapäivä osoittaa, ettei kaiken kaupungeissa tapahtuvan tarvitse olla suurella budjetilla järjestettyä tai kansainvälisesti brändättyä. Kaupungeista viihtyisän tekevät sen erilaiset asukkaat ja kaupunkilaisten kasvava yhteishenki. 

Se, mikä mahdollistaisi tapahtumasta vieläkin suuremman ja kannustaisi suomalaisia entistä laajemmin mukaan yhteisten kotikaupunkiemme kehittämiseen, olisi väliaikaisen poikkeusanniskeluluvan myöntämisen helpottaminen lainsäädännössä nimenomaan ravintolapäivää varten perustetuille pop up -ravintoloille. Tähän päämäärään tähtäävän lakialoitteen olen tänään jättänyt allekirjoitettavaksi muille kansanedustajille eduskunnassa. 

Lakialoitteeni tarkoituksena ei ole kumota alkoholin anniskelun valvontajärjestelmää tai edesauttaa sen kiertämistä poikkeuksilla, vaan aidolla tavalla edistää ruokakulttuuria ja elävöittää kaupunkikuvaa.  Suomalaisten juomatapojen muuttumiseen ei täyskielloilla ja ylimääräisellä byrokratialla milloinkaan muutoinkaan tulla pääsemään. Miksei siis ravintolapäivinä voisi olla mahdollista hyvän ruuan ja seuran ohella nauttia vaikka lasillista hyvää viiniä?


Kokoomus